Heikki Kolehmainen

Kuoleeko kirjallisuus? - kommentti Tommi Melenderille

Niinhän se on: ihminen ei voi olla tekemättä mitään eli jotain on aina oltava tekemässä. Siinä mielessä kirjallisuus kilpailee ihmisen mielihyväpreferensseistä. Teemme sitä, mitä tietoisesti tai alitajuisesti haluamme, kaipaamme tai tarvitsemme.

Toisaalta kirjallisuudella oli aiemmin toinen funktio: se oli kielletyn ja tukahdutetun uutiskanava, mutta nykyään Fanny Hill tai Justine jäävät ehdan, visuaalisen tavaran varjoon. Eikä länsimaisissa demokratioissa tarvita vihjailevaa, rivien välissä ilmenevää valtaeliitin kyseenalaistamista, koska tätä työtä tekevät kiertelemättä ja kaartelematta tv-dokumentit, lehdistö, blogit ja elokuvat tehokkaammin (tosin ei niin syvällisesti ja perusteellisesti) kuin kirjat.

Mutta kirja voi toimia henkisyyden eli rauhoittumisen, levon tai irtautumisen välineenä. 30 minuuttia keskittynyttä, mukanaan vievää lukemista täyttää samat neurologiset tehtävät kuin mietiskely, vaikka on välineeseen – kirjaan – sidottua. Paneutunut tai nautinnollinen lukeminen purkaa stressiä ja tuottaa tyydytyksen ja rentouden tunteen. Lukiessa ja sen seurauksena voin tapahtua sama kuin mietiskellessä eli itsetietoisuuden ja -kriittisyyden katkeamaton, itsekeskeinen, pään sisäinen höpinä korvautuu ”ympäröivällä maailmalla” eli ns. puhtaalla läsnäololla, itsen ja maailman aistimisella. Kyseisenlainen mentaalinen irtautuminen alkaa monista tuntua välttämättömältä, jotta he pystyvät kokeakseen itsensä henkisesti hyvinvoiviksi nykymaailman päälle tunkevassa työn, ideologioiden, tapahtumien, tarpeiden, tavaroiden ja jne. runsaudessa.

Jos kirjan tehtäväksi ei enää nähdäkään tukahdutetun tai tuntemattoman tiedon ja kokemusmaailman välittämistä, voisiko se saada sekularisoituvassa, yltäkylläisen hektisessä maailmassa yksilön henkisistä tarpeista lähtevän tehtävän? Olisiko kyseisenlainen tehtävä jotenkin kirjallista ilmaisua kaventava tai halventava? Ei minun mielestäni.

Entä ovatko kirjailijat tuskaansa ja/tai arvojaan lukijalle (kauniissa/koukuttavassa/raastavassa) paketissa tuputtaessaan kadottaneet yhteyden todellisuuteen, jossa lukijat elävät? Osittain mielestäni ovat, koska kirjan on lopulta aina soitettava lukijan mielen kieliä eli tartuttava häntä jollain keinoin munaskuista ja vedettävä hänet sanojen vietäväksi. Jos kirjailijat eivät tässä mielessä tunnusta olevansa viihteen ja ajanvietteen tavoin aikavarkaan ammatissa, vakava kaunokirjallisuus todellakin tulee kuolemaan, mikäli sitä ei pelasta kulutusmahdollisuuksien kaventuminen eli elintason kurjistuminen kuten tyypillisen punavihreä Mitchell tuntuu uskovan ja monien muiden kaltaistensa tapaan lähes toivovan. 

Kommenttina Tommi Melenderin kiehtovaan kirjoitukseen hänen Antiaikalainen -blogissaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat